Unelmaa, pakkosuoritusta ja luopumista

Minun poni on maailman ihanin söpöläinen. Ken on opettanut minulle ihan valtavasti, ja olen edistynyt pelkonikin kanssa todella paljon. Aloin hiukan aktiivisemmin käymään Kenin luona noin vuosi sitten. En kyllä tiedä voiko se olla aktiivista, jos käy kerran viikossa, ja välillä kerran kuussa, mutta saatoin joskus käydä vaikka kaksikin kertaa viikossa, ja välillä saattoi olla pidempikin aika väliä. Aloitin pitkän matkaa aidan toiselta puolen. Seurailin paljon kun Sanna touhusi Kenin kanssa, ja pikkuhiljaa menin mukaan harjaamiseen, sekä taluttamisiin. Olin aluksi todella pieniä hetkiä Kenin lähellä. Nyt uskallan jo hakea Kenin yksin tarhasta, ja taluttaa talliin, sekä tallista tarhaan.

Olen oppinut myös harjaamaan sitä, ja putsaamaan kaviot (takakavioiden nosto on edelleen maailman kamalinta). Osaan jo laittaa satulankin oikein selkään, eli oppia on tullut todella paljon niille vähäisille käyntikerroille.

Viime marraskuun lopussa opettelin juoksuttamaan Keniä kentällä, ja tein talutteluharjoituksia. Talutteluharjoituksissa halusin opetella, että hevonen pysähtyy kun minä pysähdyn, ja ei tule liian lähelle, sekä sen että seuraa minua silloin kun menen eteenpäin. Tämä oli yksi hauskimmista asioista mitä olin Kenin kanssa tehnyt. Meidän harjoitukset alkoi muistuttaa lapsena pelattua; peili peliä.

Marraskuun lopussa kävin myös ensimmäistä kertaa Kenillä maastossa köpöttelemässä. En tietenkään yksin, vaan Sanna ratsasti Dancerilla, ja otti Kenin käsihevoseksi. Ratsastus oli todella jännittävää, mutta ei tuntunut pahalta.

Kenillä on aika reipas askel, joten aluksi jouduin ohjaamaan Kenin Dancerin peppuun kiinni, jotta minulla olisi turvallisempi olo. Tottakai jännitin että poni lähtee alta. Ken meni todella reippaasti, ja välillä tuntui että sillä on oikein kiire katsomaan mitä edestä löytyy. Kyllähän se vilkuili ne tutukin postilaatikot yms. mutta meni reippaasti eteenpäin. Metsätielle kun käännyttiin, niin jossain vaiheessa ohitimme Sannan ja Dancerin. Koitin pitää Kenin kuitenkin mahdollisimman lähellä Sannaa ja Danceria. Välillä jouduin oikein pysäyttämään Kenin, että Dancer pysyy askeleissa mukana. Hidastaa en siis pelkästään osannut.

Olihan siellä metsässä Kenille jännittäviäkin juttuja. Yksi sivupomppu otettiin puunkannon vuoksi, ja toinen tulomatkalla puronsolinan takia. En kuitenkaan tippunut, se sivupomppu oli jotenkin niin tasainen ja "hallittu" 😄

Selvisin siis ensimmäisestä maastolenkistä hengissä. Oikeestaan mikään muu ei arveluttanut, kuin että Ken innostuu menemään liian kovaa. Taisi olla Kenillekin henkisesti rankka reissu kun oli aika lauhkea, ja väsynyt kun tulimme takaisin. Olin siis oppinut taas selviämään uudesta päivästä hevosen kanssa. Tässä vuoden aikana on itselle selvinnyt, että jos hevonen ei pure tai potki, niin ehkä ainoa asia mikä minua pelottaa, niin on että jos hevonen säikähtää, ja vahingossa tulee liiskanneeks minut. Ken on vielä niin säpsy, että se säikyttelee minua varmaan normaalia enemmän.

Moni voi tässä kohdassa ajatella, että en enää pelkää, mutta se ei ole totta. Välillä on parempia päiviä, ja välillä oikein pelkään että Sanna soittaa, että tuletko tallille. Kamala harrastus.... Harrastus nimeltä EROON HEVOSPELOSTA. Ei se ole mukavaa, kun joutuu hengittämättä liikkumaan, ja vielä koittaa puhuakin tyhjillä keuhkoilla. Epäröit niin, että kohta luulet jo pikku-ukkojen istuvan olkapäilläsi, kun vilkuilet taaksesi, kun talutat hevosta. Kun viet hevosen karsinaan, niin joudut olemaan siellä hetken neljän seinän ympäröimänä ilman pakopaikkaa. Ulos päästyäsi täriset, ja äänikin värisee. Ei tämä ole minun harrastus. En minä nauti tästä. Tämä on suorittamista, vaikka kukaan muu ei minua tähän pakota, kuin minä itse. Aina heikonhetken tullen koitan muistella onnistumisia, niitä hyviä juttuja.

Mutta, vaikka kuinka mietin niitä hauskoja päiviä, niin joka päivä ei ole hauska, tai edes mukava. Se tunne on sitten vasta mukava, kun saa päästää irti. En halua itselleni tällaista harrastusta, että koko touhu on pakkopullaa.

Näistä touhuista jää kuitenkin monta hyvää muistoa, ja onnistumisen fiilistä.

Moni tulee sanomaan tässä vaiheessa: Minähän sanoin. Tai jotain muuta nasevaa, mutta mielipiteitähän tähän maailmaan mahtuu.

Kenin on aika löytää vierelleen uusi ihminen

Jos jatkan Kenin kanssa taltuttamaan minun hevospelkoani, niin todennäköisesti en kohta enää pidä hevosista lainkaan. Matka päämäärään on minulle liian pitkä, ja raskas henkisesti. Kenissä ei ole tietenkään mitään vikaa, se on vain minulle liian virkeä, ja säpsy. Kenissä on paljon poweria, joten se todella tarvitsee aktiivisen ihmisen vierelleen. Tuntuu pahalta luopua jostain mihin on kiintynyt, mutta en vain hallitse tätä tilannetta lainkaan. Ken on opettanut minulle ihan älyttömästi, ja parasta mitä olen sen kanssa oppinut, niin on se että kaikki hevoset ei näyki, pure tai potki. Ken selvästi tykkää olla ihmisten seurassa, vaikka pentuileekin, mutta onhan se nuori. Toivon todella että Ken löytää uuden ihmisen, joka osaa viedä Keniä eteenpäin, niinkuin Ken vei minua eteenpäin. Minulla ei ole luovuttaja olo, ja en tunne epäonnistumista lainkaan. En olisi ikinä uskonut että voin onnistua näin monessa asiassa, ja Kenin antamilla opeilla pääsen vielä joskus pidemmällekin. En osaa oikein kuvailla tämän hetken tunnetilaa, ehkä se on turta. Turta miettimisestä.

Minun poni on rakas minulle, ja se on niin ihmisrakas ja kiltti....

Vaikka yhdessä emme voi enää jatkaa, niin koskaan emme tule luovuttamaan.